Luova Hyvinvointi
Toksinen yksilökeskeisyys
Toksisessa yksilökeskeisyydessä korostuvat riippumattomuuden ihanne, itsekeskeisyys ja oman edun tavoittelu. Ihanne yksilöstä vapaana, riippumattomana ja itsenäisenä toimijana korostuu modernissa ihmiskuvassa. Tällainen ihmiskuva näyttäytyy keskeisenä nykyisessä uusliberalistisessa politiikassa. Erilaisia riippuvuuksia kammoksutaan, mutta itsenäisyyden kääntöpuolena on yksinäisyys. Tällöin apua ei välttämättä saada silloin, kun sitä tarvitaan. Uusliberalismissa ihmisen arvo sidotaan yksilön toimintakykyyn ja itsenäisyyteen. Hoivasuhteet ovat osin hallitsevien diskurssien välittämiä. Vaivannäön ja huolenpidon tärkeys toisten ihmisten hyvinvoinnin edistämiseksi olisi tärkeää tunnistaa ja hyväksyä. Niistä pitäisi korostuneen individualistisessa yhteiskunnassamme puhua enemmän. Tärkeää on myös kiinnittää huomiota tapoihin, joilla niistä puhutaan. Ihmisten hyvinvoinnista huolehtimiseen tulisi suhtautua itseisarvona, ei ongelmana. (Hoppania ym. 2016.)
Toksista yhteisöllisyyttä on puolestaan se, jos kaiken pitää tapahtua yhteisön sanelemien sääntöjen ja perinteiden mukaan. Tämä ei anna yksilölle vapautta rakentaa mielekästä elämää ja olla oma itsensä. Äärimmillään esimerkiksi omaa puolisoa ei voi valita ilman perheen hyväksyntää ja riskinä saattaa olla perheen hylkäämäksi tuleminen. Usein voi olla myös niin, että vahingollisia ihmissuhteita ei saa kyseenalaistaa. Jos vanhemmat ovat pahoinpidelleet lasta, oletus kuitenkin on, että vanhempia pitää kunnioittaa. Oman oikeudentajuni mukaan kunnioitus pitäisi ansaita. Siihen ei riitä pelkkä sukulaisuussuhde, vaan se edellyttää molemminpuolista kunnioittavaa kohtelua. Jos satuttava ihmissuhde ei useista sinnikkäistä yrityksistä huolimatta muutu ja jatkuvasti vie enemmän energiaa kuin antaa, on tällöin oltava vapaus jättää se taakse.
Kuten yleensä, välimuoto kahden ääripään välillä tuntuu mielekkäimmältä vaihtoehdolta. Tässä tapauksessa voitaisiin puhua yksilön hyvinvointia tukevasta yhteisöllisyydestä toksisen individualismin ja toksisen kollektivismin välillä. Jos yhteisö on turvallinen, yksilön on mahdollista vapaasti rakentaa itselleen mielekästä elämää. Yhteisön tuen olisi tärkeää olla saatavilla samalla, kun on vapaus ottaa myös omaa tilaa. On voitava sanoa ei ja huolehdittava omasta jaksamisesta, kuitenkaan unohtamatta läheisten ja yhteisön tärkeyttä. Suomalaisessa kulttuurissa on havaittavissa tietty sisäänpäinlämpiävyys, jolloin niin sanotusti ulkopuolisten voi olla vaikeaa päästä ryhmiin mukaan. Työ- ja opiskelupaikoissa, harrastuksissa ja muissa sosiaalisissa ympäristöissä olisi tärkeää ottaa nykyistä avoimemmin uudet tulokkaat osaksi ryhmiä. Monet kaipaavat myös enemmän spontaaneja tapaamisia ja ihan vain sitä, että kysyttäisiin kuulumisia.
Henkilöt, jotka ovat kokeneet läheisten menetyksiä, osaavat ehkä erityisen herkästi arvostaa ihmissuhteitaan ja olla läsnä. Usein voi valitettavasti käydä niin, että ihmissuhteen tärkeyden ymmärtää täysin vasta, kun sen menettää. Tällöin saattaa kysyä itseltään: ”Miksi en antanut enemmän aikaani, kun hän oli täällä?” Olisiko omaa elämää mahdollista hieman rauhoittaa jatkuvasta kiireestä ja pysähtyä arvostamaan enemmän läheisiä ihmissuhteita? Koskaan ei voi tietää, milloin viimeinen yhteinen hetki on käsillä.
24.2.2026
Lähde:
Hoppania, Hanna-Kaisa, Karsio, Olli, Näre, Lena, Olakivi, Antero, Vaittinen, Tiina, Sointu, Liina & Zechner, Minna. 2016. Hoivan arvoiset – vaiva yhteiskunnan ytimessä. Helsinki: Gaudeamus.